Ketkä ovat suomalaisia?

Kansa on yksi historian kestävimmistä ja voimakkaimmista käsitteistä. Se ei ole sattumanvarainen sana, vaan sillä on syvä juuri latinan sanassa natio, joka palautuu verbiin nasci — syntyä. Alusta asti käsite on viitannut syntymään, alkuperään ja sukujuuriin. Tämä eroaa ratkaisevasti esimerkiksi sanasta demos, joka antiikin kreikassa merkitsi hallinnollista kansanosaa, kansalaisia poliittisena yhteisönä. Kun siis puhumme kansasta, puhumme lähtökohtaisesti ihmisistä, jotka ovat lihaa ja verta, polveutuvat samoista esi-isistä ja jakavat yhteisen perimän, historian ja kulttuurin. Tämä ei ole mielipide, vaan kieleen ja historiaan sisäänrakennettu tosiasia.

Etninen kansa, ethnos, rakentuu nimenomaan verisiteistä, yhteisestä kielestä, perinteistä ja muistoista. Tämä on se merkitys, jonka ihmiset ovat kautta aikojen ymmärtäneet vaistonvaraisesti: suomalainen on se, joka syntyy suomalaiseen sukuun, kantaa suomalaista perintöä ja jatkaa sitä eteenpäin. Tämä ei ole sopimus eikä juridinen temppu, vaan biologinen ja historiallinen jatkumo. Kansa jatkuu, kun sen lapset syntyvät, kasvavat sen kielen ja kulttuurin piirissä ja siirtävät sen perinnön eteenpäin. Tässä mielessä suomalainen kansa on ollut olemassa kauan ennen kuin mitään valtiollisia papereita tai juridisia järjestelmiä oli olemassa.

Poliittinen kansa taas on erillinen ilmiö. Demos viittaa siihen, että joukko ihmisiä asuu tietyllä alueella ja tunnustaa yhteisen hallinnon, lait ja instituutiot. Tämä on hyödyllinen tapa organisoida yhteiskunta, mutta se ei ole sama asia kuin kansa etnisessä mielessä. Poliittinen kansa on aina ollut keinotekoinen rakenne: se voi laajeta, supistua, hajota tai yhdistyä riippuen hallinnosta ja valtiojärjestelmästä. Rooman valtakunta saattoi myöntää kansalaisoikeuden mille tahansa ihmiselle valtakunnan laidoilta, mutta kukaan ei olisi sekoittanut roomalaista kansalaisuutta roomalaiseen syntyperään. Sama pätee nykyaikana: valtiot voivat myöntää passin kenelle tahansa, mutta passi ei muuta geneettistä ja historiallista todellisuutta.

Suomen tilanne on tästä hyvä esimerkki. Suomalainen kansa on ollut olemassa vuosisatoja, ellei vuosituhansia, omalla kielellään, omilla perinteillään ja omalla geneettisellä jatkuvuudellaan. Tämä kansa eli täällä ennen kuin Ruotsin valtio ulotti hallintonsa alueelle, ja se eli täällä myös Venäjän vallan aikana. Vuonna 1917 perustettu Suomen valtio ei luonut suomalaista kansaa, vaan päinvastoin: kansan olemassaolo teki mahdolliseksi valtion perustamisen. Poliittinen järjestelmä on siis seuraus, ei syy. Se on väline, jonka avulla kansa järjestäytyi ja turvasi oman itsenäisyytensä, mutta väline ei voi olla tärkeämpi kuin se, mitä varten se on olemassa.

Ristiriita syntyy, kun nämä kaksi määritelmää — etninen kansa ja poliittinen kansa — asetetaan vastakkain. Nykyinen hallinto ja kansainväliset instituutiot käyttävät lähes yksinomaan poliittista määritelmää. Heille suomalainen on se, jolla on Suomen kansalaisuus. Tämä mahdollistaa sen, että kuka tahansa maahan muuttava ihminen voidaan nimetä suomalaiseksi sillä hetkellä, kun hän saa passin. Tämä on kuitenkin pelkkä hallinnollinen määritelmä, joka ei muuta biologista eikä historiallista todellisuutta. Kun esimerkiksi somalialaistaustainen henkilö saa Suomen kansalaisuuden, hänestä tulee juridinen suomalainen, mutta hän ei muutu etnisesti suomalaiseksi. Hänen geeninsä, historiansa ja kulttuurinsa pysyvät toisenlaisina. Sama pätee hänen lapsiinsa ja lastenlapsiinsa: vaikka he puhuisivat suomea ja asuisivat Suomessa, heidän etninen taustansa ei katoa, vaan se on osa väestön muuttuvaa kokonaisuutta. Näin ollen väestörakenne muuttuu, vaikka juridiset paperit sanoisivat muuta.

Kun valtiovalta ja instituutiot alkavat korostaa poliittista määritelmää etnisen sijasta, syntyy väistämätön konflikti kansan ja sen hallinnon välille. Kansalaisuuslait voivat sanoa, että suomalainen on mikä tahansa ihminen, jolle valtio niin päättää, mutta kansa itse tietää, että suomalaisuus on syntyperää ja verta. Tämä on se kuilu, joka synnyttää epäluottamuksen ja vieraantumisen: kansa kokee, että sen oma olemassaolo pyritään häivyttämään ja korvaamaan pelkällä juridisella abstraktiolla. Kun ihmiset näkevät ympärillään väestörakenteen muuttuvan, he eivät usko hallinnon vakuutteluja siitä, että mitään todellista ei ole tapahtumassa. He näkevät ja kokevat muutoksen arjessaan, ja sen seurauksena poliittinen järjestelmä menettää legitimiteettinsä.

Historiallisesti juridiset määritelmät ovat aina olleet hetkellisiä ja vaihdettavia. Valtiot nousevat ja kaatuvat, rajat siirtyvät, lait muuttuvat. Etninen kansa sen sijaan voi säilyä vuosituhansia. Armenialaiset, kurdit, juutalaiset — kaikki nämä kansat ovat olleet ilman omaa valtiota pitkiä aikoja, mutta he eivät lakanneet olemasta, koska heidän etninen jatkuvuutensa jatkui. Sama pätee suomalaisiin: vaikka valtio katoaisi, kansa säilyy niin kauan kuin sen jäsenet elävät ja siirtävät perintönsä eteenpäin. Tästä näkökulmasta on selvää, kumpi määritelmä on todellinen ja kumpi vain hallinnollinen väline. Kansalaisuus on kuin takki: se voidaan pukea kenen tahansa päälle, mutta se ei muuta sitä, kuka ihminen on. Syntyperä ja veri taas ovat peruuttamattomia. Ne määrittävät kansan olemassaolon tavalla, jota yksikään laki ei voi pyyhkiä pois.

Näin ollen voidaan sanoa, että poliittinen kansa on pelkkä johdannainen, joka voi toimia vain niin kauan kuin se on yhdenmukainen todellisen, etnisen kansan kanssa. Heti kun hallinto alkaa määritellä kansan vastoin sen todellista olemusta, syntyy ristiriita, joka johtaa joko järjestelmän romahdukseen tai kansan jatkuvuuden katkeamiseen. Ei ole kestävää rakentaa yhteiskuntaa valheelle — ja valhe syntyy silloin, kun väitetään, että syntyperällä ei ole merkitystä ja että kansa voidaan luoda papereilla. Historia osoittaa, että tällaiset yritykset epäonnistuvat aina: kansa joko puolustaa itseään tai katoaa, mutta juridiset määritelmät eivät voi pysäyttää biologian ja historian todellisuutta.