Ajatuksia kristillisestä elämästä Suomessa tänä päivänä

Toisinaan kristittynä eläminen on yksinäistä.  Tavallaan se ei sitä ole, onhan minulla sosiaalista elämää kosolti, mutta tarkoitan kirkollisessa mielessä.  Koska olen sedevakantisti, ei minulla ole Suomessa seurakuntaa ensinkään, vaan olen tyyten kansainvälisen sisällön varassa.  Toinen juttu on se, että suomeksi käännettyä Septuaginta-pohjaista Raamattua ei ole ollenkaan, vaan kaikki käännökset nojaavat VT:n osalta masoreettisiin teksteihin.  Näihin puolestaan en luota, koska ne poikkeavat Septuagintasta lukuisin osin.

Tunnen toki kristittyjä ja uskon, että noin periaatteessa teologisissa jutuissa maallikoiden kanssa tulee olla kohtalaisen suurpiirteinen – maallikkohan minäkin olen.  Sitten taas, kun puhutaan kirkoista, en usko, että millään muulla on käytännössä uskottavaa argumenttia, kun sitä verrataan sedevakantismiin eli katoliseen kristinuskoon.  On valitettavaa, että harva tietää sen olemassaolosta ja rinnastaa katolisen uskon Vatikaani II:n jälkeiseen harhaoppisuuteen, joka on vapaamuurarien, satanistien ja pedofiilien (sanoinko juuri saman asian kolme kertaa?) miehittämä.

Oma asiansa ovat sudet lampaiden vaatteissa, ja osa näistä on täysin kirkassilmäisiä ja vilpittömästi itseään kristityiksi kutsuvia ihmisiä, ja siitä huolimatta kannattavat homoliittoja, naispappeutta, transideologiaa, Suomea koko maailman sosiaalitoimistona ja niin edelleen.  Onkin niin, että kun kohtaa vasemmistolaiseksi itseään kutsuvan ihmisen, tiedät kyllä varsin tarkkaan, että mitä kaveri edustaa: kaikkea edellä mainittua.  Sitten taas, jos kohtaat kristityn, on tavalla tai toisella seulottava varsin tarkkaan, että miltä osin sanat ja teot toisiaan vastaavat.  Hankaluutensa siinäkin.

Toinen juttu on se, että kun elää julkikristittynä maassa, jossa kristinuskoa pidetään ainakin kaupungeissa arkaaisena ja hivenen huvittavana jos ei peräti vaarallisena taikauskona, tuottaa se omat vaikeutensa.  Se aikaansaa kitkaa ihmissuhteisiin ja toisinaan myös varsin totaalisia kommunikaatiokatkoksia.  Se saa myös ihmisen kokemaan olevansa poliittisesti varsin yksin, koska kristillisteokraattista monarkiaa kannattavana antidemokraattina en mahtune tältä osin edes promilleen maan väestöstä.  Suurimmalle osalle suomalaisista äänestäminen on jotenkin pyhä juttu, vaikka se asettaa heidät säännöllisesti toisiaan vastaan antamatta keinoja ratkaista koko kansakunnan olemassaoloa uhkaavia ongelmia.  Pyhät lehmänsä varmaan kaikilla.

Yksi juttu on myös se, että elää kiusallisen tietoisena omasta syntisyydestään – kyse ei ole siitä, että yrittäisin omaksua itselleni augustinolaista manttelia suurimpana syntisäkkinä, mutta yhtä kaikki minulla on merkittävä määrä asioita, joihin olen haksahtanut kerran toisensa jälkeen ja joista saan toistuvasti rukoilla sekä vapautusta että anteeksiantoa.

Tästä aiheesta lienee kliseistä lopettaa rukoukseen, mutta enpä osaa nyt muutakaan tapaa.

Herra Jeesus Kristus, anna minulle voimaa ja viisautta pysytellä viitoittamallasi tiellä, kohdella kaikkia tapaamiani ihmisiä rakkaudella ja puuttua niihin vääryyksiin, joihin tehtäväni on puuttua.  Armahda minua ja lähimmäisiäni, eläviä ja kuolleita, ja anna heille viisautta ja ymmärrystä kasvaa lähemmäs rakkauttasi.  Anna minun kasvaa hyväksi ja uskolliseksi palvelijaksesi.  Aamen.